Julkaistu Aavikkorumpu-jäsenlehden sähköisessä numerossa 2/2016.

Eikä gerbiili sure menehtynyttä lajitoveriaan, koska se ei osaa. Kuulostaako tutuilta väitteiltä? Olemme kuulleet nämä tutuiksi muodostuneet lauseet useaan kertaan ja osa meistä vieläpä omasta suustaan. Tai ainakin minä.

Perusteluna näiden lauseiden perässä kuulee usein, että gerbiilillä on niin pienet aivot tai se on edelleen, huolimatta vuosikymmenten ja useiden kymmenten sukupolvien pituisesta lemmikkinä olosta, hyvin alkukantainen eläin ja toimii pitkälti vaistojensa varassa. Sanotaan, että gerbiili ei osaa masentua kaverin menehtymisestä, joten masennus tai suru eivät voisi selittää yksin jääneen gerbiilin menehtymistä pian ensimmäiseksi menehtyneen lajitoverin jälkeen. Näin minäkin vankasti ajattelin, kunnes sain asiasta hyvin omakohtaisen kokemuksen kasvattini Rebel’s Vanoksen kautta.

vanos1
Vanos kahden kuukauden iässä. © Jenny Haapala

Rebel’s Vanos syntyi kolmen poikasen poikueeseen aprillipäivänä 1.4.2015. Vanoksen kohtalo jäädä syntymäkotiinsa sinetöityi värin takia, Vanos kun sattui olemaan poikueensa ainoa lilac. Sen elämän alkutaipaleet olivat kaikin puolin hyvin tavanomaisia. Saavutettuaan seitsemän viikon iän ikäisekseen isokokoinen Vanos pääsi asumaan yhteen noin 2,5-vuotiaan Åtto-nimisen gerbiiliuroksen kanssa, joka oli peräisin turkulaisesta eläinkaupasta, mutta päätynyt minulle toisen kasvattajan kautta jo varttuneemmalla iällä. Åtto taas oli gerbiili, johon kokeneen kasvattajankin oli helppo ihastua: se tuntui pitävän poikkeuksellisen paljon ihmisten sille osoittamasta huomiosta kurottelemalla takajaloillaan ihmisiä nähtyään ja pyrkimällä heti kädelle. Se oli valloittava persoona, jolla oli huvittavia, omalaatuisia tapoja: yksi niistä oli pesän tekeminen pesämökin katolle. Siihen vanerikatolle se aina hyysäsi kaikki vessapaperit, heinät ja muut tykötarpeet ja teki hienon, donitsinmuotoisen, taidokkaasti tehtyä linnunpesää muistuttavan petinsä.

Åtto myös otti pienen Vanoksen vastaan aivan, kuin olisi tuntenut sen aina. Seitsemänviikkoinen poikanen sai heti ensitöikseen rutkasti pesua ja hellintää, kun Åtto piti sitä hyvänä. Tuosta hetkestä lähtien ne olivat poikkeuksellisen erottamattomat. Ne nukkuivat kasassa ja istuivatkin yleensä aina kylki kyljessä, pieni Vanos tiukasti vasten isompaa lajitoveriaan. Vanos otti aina mallia vanhemmasta Åtosta: verenperintönä isän puolelta periytyvä lievä arkuus vaivasi niinikään Vanosta, mutta ihmisiin luottavan ja tyynen rauhallisen Åton opastuksella sekin uskaltautui tekemään tuttavuutta ihmisten kanssa. Åton rauhallisuus tuntui siirtyvän nuoreen urospoikaseen poikkeuksellisen helposti ja ripeästi.

Yhteiseloa ei ollut ehtinyt kestää kuin parisen kuukautta, kun Åton hajurauhasesta paljastui ikävä löytö. Pieni näppy, jossa oli hiukan punertavaa keskellä. Näppy oli ilmestynyt siihen hyvin nopeasti, sillä sen löysi Åton edellinen omistaja näyttelyssä. Vain viikko aikaisemmin tehdyssä perustarkastuksessa ei hajurauhasessa ollut huomattavissa mitään erikoista. Ikävä kyllä löydös paljastui suhteellisen ärhäkäksi kasvaimeksi, sillä Åtto piti lopettaa isänpäivänä kolme kuukautta näpyn löytämisen jälkeen.

Roteva nuori Vanos ei silti jäänyt yksin. Se ja Ätto olivat saaneet syyskuussa laumaansa kolmannen jäsenen, Rebel’s Young Road Hogin, lyhyemmin Rodin, joka oli Vanosta kolmisen kuukautta nuorempi. Ensin kaikki näyttikin menevän hyvin Åton menehtymisen jälkeen, kunnes huomasin Vanoksen istuvan yksin terraarion nurkassa aikaisempaa useammin. Olin ilmoittanut Vanoksen marraskuun lopulla pidettyyn näyttelyyn, jossa arvostelukaavakkeeseen oli kirjattu mainintana ”hoikka uros”. Olin toki huomannut isokokoisen Vanoksen menettäneen massaansa, ja lopulta gerbiilipuntarina vuosikausia palvellut hedelmävaaka osoitti massaa kadonneen jopa 22 gramman verran. Se on paljon, kun puhutaan vain vähän yli puolivuotiaasta eläimestä, jonka elopaino oli jo ehtinyt kivuta sadan gramman paremmalle puolelle.

Vanoksen käytös alkoi olla huolestuttavan apaattista. Ruoka ei maistunut, eikä vesipullo tyhjentynyt, kuten kahden gerbiilin laumassa sen kuuluisi. Pahviin se kokeili vaan vähän hampaitaan. Turkki menetti kiiltonsa, kyljet painuivat laihtumisen seurauksena lommolle. Se kyllä liikkui terraariossa, mutta suurimmaksi osaksi se kuitenkin näytti nyhjöttävän yksin, lajitoveri Rodi oli sille kuin ilmaa. Seurasin Vanoksen apaattista olemusta huolestuneena.

Nyt keväällä, kun Åton kuolemasta alkaa olla kulunut useampi kuukausi, on Vanoksessa alkanut näkyä jo muutosta parempaan suuntaan. Muutos alkoi tapahtua kuin taikaiskusta: ikään kuin Vanos olisi huomannut, ettei ollutkaan terraariossa yksin. Eräänä päivänä vaan huomasin sen painivan leikkisästi pienemmän Rodin kanssa. Sen jälkeen Vanoksen turkkiin on alkanut palata kaunis kiilto ja siemensekoitus on tehnyt kauppansa. Vaakakin kertoi, että menetettyä massaa oli alkanut kertyä takaisin. Kaiken lisäksi yllätin Vanoksen rakentamasta pesää minnepä muuallekaan kuin pesämökin katolle. Tapa on näemmä opittu edesmenneeltä Åtolta. Ehkä tässä pikkuhiljaa pystyy jo luottamaan siihen, ettei terraariosta tarvitsekaan jonain päivänä siivota menehtyneen gerbiilin jäännöksiä.

vanos3Vanos © Jenny Haapala

Jos gerbiili ei tunne ikävää tai masennu, niin mistä ihmeestä Vanoksen tilanteessa sitten oli kyse? Loiset tai vitamiininpuutostila eivät selitä laihtumista, sillä varmuuden vuoksi annetuista vitamiinikuureista ja loishäädöstä ei ollut apua. Lajitoveri ei menehtynyt tarttuvaan sairauteen, joten mikään infektiokaan ei selittäne merkillistä yleisvoinnin laskua. Hampaat olivat kunnossa ja niin edelleen. Ajankohta oli ainoa vihje siitä, että tilanteen aiheutti todennäköisesti lajitoverin poismeno.

Oli kerrassaan outoa huomata, että lajitoverin kanssa asuva gerbiili apatisoituu noin täysin, vaikka eihän se tosiaan jäänyt missään vaiheessa edes yksin. Nyt jälkikäteen ajateltuna Vanos oli luultavasti todella kiintynyt vanhempaan urokseen, joka oli ollut nuorelle gerbiilinalulle kaikki kaikessa. Vaikka gerbiili ei pystyisikään varsinaisesti suremaan, kuten esimerkiksi läheisensä kuolemaa sureva ihminen suree, niin jonkinlaisen muutosprosessin lajitoverin kuolema alkukantaisten vaistojensa varassa elävässä pienessä jyrsijässäkin selkeästi aiheuttaa. Lajitoverin kuolema on ehkä tapahtumana sellainen, joka järkyttää eloon jääneen gerbiilin rutiineja, totuttuja tapoja ja lauman arvojärjestystä niin paljon, että niistä johtuva pitkäaikainen stressi ja apatisoituminen voivat aiheuttaa jo ihan fyysisiä muutoksiakin ja johtaa siksi jopa kuolemaan. Kun stressi ja fyysiset muutokset vaikuttivat nuoreen gerbiiliin tuolla tavoin, voidaan vain kuvitella, miten pitkäaikaisen elämänkumppanin menehtyminen vaikuttaa vanhempaan gerbiiliin. Vanhemman yksilön vastustuskyky kun on nuorempaan lajitoveriin verrattuna heikentyneempi ja elimistö monin tavoin alttiimpi sairauksille ja pienienkin elämässä tapahtuvien muutoksien aiheuttamille ongelmille. Meillä ihmisillä on lisäksi taipumus inhimillistää eläimiä ihmisten kaltaisiksi ja ehkäpä tarinat suruun kuolleista gerbiileistä juontavat osaksi juurensa tästä taipumuksesta. Yhtä kaikki, kokemuksen jälkeen ei tunnukaan enää ihan niin väärältä sanoa gerbiilin voivan kuolla lajitoverin menehtymistä seuranneeseen suruun.

Mitä tästä voimme päätellä? Kaikki asiat eivät aina ole selitettävissä yksioikoisesti niin tai näin. On tilanteita, joissa vanhat, ikuisuuksia hoetut väitteet eivät näytäkään pitävän paikkaansa. Tai sitten pitävät, mutta eivät kuitenkaan ihan niin mustavalkoisesti. Emmehän me tiedä mitään gerbiilin tunne-elämästä. Mitä jos sittenkin gerbiilin kaltainen pikkujyrsijäkin pystyisi tuntemaan jonkinasteista ikävää? Ken tietää.

Kirjoittaja: Jenny Haapala

Mainokset